Vanhustenhoidon tuottajissa on kirjavaa sakkia. Osa tekee todella hyvää työtä ja vanhus saa vahvan turvan elämälleen. Osa taas ei niinkään. Vähemmän hyviä yhdistää aika pitkälle yksi asia. Yli järkevyyden rajojen viety tehokkuusajattelu ja rahanhimo. Kun tarkoituksena on vain tehdä hilloa, niin vanhuksesta tulee pelkkä asiakas. Eikä asiakaskokemus ole välttämättä hyvä.
Isoisäni tuli eräänä päivänä siihen päätökseen, että hän haluaa irtaantua omakotitalon ylläpitämisestä ja siirtyä hoitokotiin viettämään leppoisempia aikoja. Näin tehtiin. Eri vaihtoehtoja, esitteitä ja tarjouksia käytiin läpi. Syystä, että julkisen puolen hoidot oli kilpailutettu ja yksityinen palvelutalo olisi joka tapauksessa ollut pakko valita. Päätimme tehdä valinnan ja sopimuksen näin ollen itse. Kun sitten sopivalla kattauksella varustettu palvelutalo löytyi, niin tehtiin tarvittavat järjestelyt ja isoisä muutti rennompaa elämää viettämään. Kaikki vaikutti hyvältä ja hänet otettiin iloisesti vastaan. Paikka vaikutti alkuun ihan hyvältä.
“Vanhus tai potilas ei ole asiakas, vaan ihminen. Hän on jo oman osuutensa tehnyt ja palvellut maataan maksamalla veroja ja tuomalla oman panoksensa valtion pystyssä pitämiseen ja kehittämiseen. Pitäisi olla itsestäänselvyys, että heistä pidetään hyvää huolta.”
Kun kävin ensimmäistä kertaa tapaamassa isoisääni uudessa palvelutalossa, niin järkytyin millaiseen koirankoppiin hänet oli ahdettu. Huone oli ahdas ja pimeä eikä sinne mahtunut kuin pöytä ja sänky. Entisestä yläasteen koulustani oli siis tehty vanhusten palvelutalo. En olisi ikinä uskonut, että siitä betonimöhkäleestä saa vieläkin karumman mutta palvelutalo oli siinä kuitenkin onnistunut. Palvelu ei oikein toiminut ja joka ikinen tapahtuma laskutettiin erikseen. Siinä tuli vessapaperirullalle yllättävän paljon hintaa, kun hoitaja kävi sen tuomassa. Henkilökunta ei ollut motivoitunutta ja henkilökunnan vaihtuvuus oli suurta. Taloa ilmeisesti johdettiin puhtaasti euron kuvat silmissä. Onneksi saimme asiakassopimuksen purettua ja siirrettyä hänet toiseen paikkaan jossa oli iloinen henkilökunta, avaraa ja luonnonvaloa. Uudessa paikassa hän sitten viettikin loppu elämänsä ihan tyytyväisenä oloonsa.
Vanhus tai potilas ei ole asiakas, vaan ihminen. Hän on jo oman osuutensa tehnyt ja palvellut maataan maksamalla veroja ja tuomalla oman panoksensa valtion pystyssä pitämiseen ja kehittämiseen. Pitäisi olla itsestäänselvyys, että heistä pidetään hyvää huolta. Heitä ei saa varastoida koirankoppeihin kuolemaan. Muutenkin vierastan terveydenhuollossa termiä asiakas. Asiakas menee kauppaan ostamaan maitoa ja makkaraa. Potilas menee lääkäriin hakemaan hoitoa. Asiakkaalta halutaan rahaa jotain hyödykettä vastaan ja siirrytään seuraavaan. Potilassuhde kestää yleensä huomattavasti pitempään ja on luonteeltaan myös paljon henkilökohtaisempi. Tehokkuusajattelu ja Excel-johtaminen ei sovi vanhustenhoitoon eikä terveydenhuoltoon yleisestikään, vaikka taloudelliset päätökset pitääkin tehdä harkitusti myös siellä.
Mika Viitaniemi, turvallisuuspäällikkö, kuntavaaliehdokas